Otto Mäkelä
02.12.2013 01:58:36
374544
[Moderaattori]

Antipavlovismia

Koska Ivan Pavlovin (1849–1936) tutkimuksiin perustuen väitetään, ettei korkeamman tason käyttäytyminen voi olla periytyvää kaikki alustavatkin havainnot sellaisesta esimerkiksi epigeneettisen periytymisen kautta ovat luonnollisesti vain antipavlovistien (siis fasistien) propagandaa?
Risto Koivula
03.12.2013 05:57:17
374547

Antipavlovismia

Lainaus: Otto Mäkelä, 02.12.2013 01:58:36, 374544
Koska Ivan Pavlovin (1849–1936) tutkimuksiin perustuen väitetään, ettei korkeamman tason käyttäytyminen voi olla periytyvää kaikki alustavatkin havainnot sellaisesta esimerkiksi epige- neettisen periytymisen kautta ovat luonnollisesti vain antipavlovistien (siis fasistien) propagandaa?

Korkemman tason hermotoiminta ja sille perustuva käyttäytyminen eli juuri pavlovilaisen ehdollistumisen tulokset eivät määritelmällisesti voi olla periytyviä. Muussa tapauksessa ne ovat jotakin muuta kuin pavlovilaista ehdollistu- mista. Fasistista on, jos väitetään, että mitää pavlovilaista oppimista ei saa olla, van kaikki, mitä VOI ilmetä käyttäy- tymisteorioita,jotka vähäisenkin pavlovismin hyväksyminen heti kumoaa,on mm."sisäpiirireiluus"moraali"/rotumurha-" ja muut "peilineuronit" sekä teoria "geenikeiliopista" (Noam Avram Chomsky, mukamas vielä "vasemmistolainen"...).

Epigeneettisesti voi periytyä vain sellaista, jolle on jo geeni olemassa, mutta joka keeni ei näy ilmiasussa eikä voi periytyäkään ilman epigeneettistä muutosta, joka "siirtää" geenejä luettavissa olevan aktiivisen ja "pimeän" DNA:n välillä. Epigeneettinen periytyminen on siis geneettisen periytymisen muoto. Epigeneettisessä periytymisessä tosi- asiassa EI PERIYDY VANHEMPIEN HANKKIMA OMINAISUUS, vaikka siltä saattaa näyttää erityisesti silloin, kun on ta- san kaksi vaihtoehtoa esimerkiksi siemneten pakkasenkestävyydelle (jotka vaikuttavat muihinkin ominaisuuksiin) tai ruoankäsittelylle aineenvaihdunnassa. Epigeneettinen periytyminen on luultavimmin oletettuan paljon yleisempää, sillä se menee halposti harvinaisten resessivisten geenin pintaanousun piikkiin, mikä on eri asia. Pimeä geeni ei tule kaksinkertaisenakaan (molemminpuolisena) "pintaa",ilmiasuun.Epigeneettiselle periytymiselle perustuu mutaatioiden puskuroituminen (Stephen Jay Gould), jossa varsinkin vahvasti mutatoitunut geeni menee yksilön pimeään DNA:an ja sieltä nousee tilalle (todennäköisesti resessiiviseksi) jokin joskus jo aikaisemmon ehkä hyvinkin koeteltu mutta pimeään DNA:an joutunut geeni. Tälle perutuu myös atavismi, jossa evoluutiossa kadonnut ominaisuus, vaikka ihmisen karvapeite, palaa miljoonienkin vuosian takaa.

Otsikko on jo täällä täysin päin persettä ja osittaa, ettei toimittaja ymmärrä asiata mitään: minkäänlainen "MUISTO" ei missään tapauksessa "periydy", vaan se mikä on muuttunut epigeneettisesti on geeniperäinen reagointi johonkin kemikaaliin, johon on resepori. Noita reseptoreita jo rajallinen määrä (joskin se määrä saattaa olla helvetin suuri esimerkiksi koiralla) ja lisäksi astimus "vastaa" joihin yhdisteiden ominaisuuksiin, kuten kemialliten sidosten tyyppiin (esim. aromaattiset hiilivedyt).

Fearful Memories Passed Down to Mouse Descendants

By Ewen Callaway and Nature magazine

Genetic imprint from traumatic experiences carries through at least two generations.

Certain fears can be inherited through the generations, a provocative study of mice reports. The authors suggest that a similar phenomenon could influence anxiety and addiction in humans. But some researchers are sceptical of the findings because a biological mechanism that explains the phenomenon has not been identified.

According to convention, the genetic sequences contained in DNA are the only way to transmit biological information across generations. Random DNA mutations, when beneficial, enable organisms to adapt to changing conditions, but this process typically occurs slowly over many generations.

Yet some studies have hinted that environmental factors can influence biology more rapidly through 'epigenetic' mo- difications, which alter the expression of genes, but not their actual nucleotide sequence. For instance, children who were conceived during a harsh wartime famine in the Netherlands in the 1940s are at increased risk of diabetes, heart disease and other conditions - possibly because of epigenetic alterations to genes involved in these diseases. Yet although epigenetic modifications are known to be important for processes such as development and the inac- tivation of one copy of the X-chromsome in females, their role in the inheritance of behaviour is still controversial.

Kerry Ressler, a neurobiologist and psychiatrist at Emory University in Atlanta, Georgia, and a co-author of the latest study,became interested in epigenetic inheritance after working with poor people living in inner cities,where cycles of drug addiction,neuropsychiatric illness and other problems often seem to recur in parents and their children.“There are a lot of anecdotes to suggest that there’s intergenerational transfer of risk, and that it’s hard to break that cycle,” he says.

Heritable traits

Studying the biological basis for those effects in humans would be difficult. So Ressler and his colleague Brian Dias opted to study epigenetic inheritance in laboratory mice trained to fear the smell of acetophenone, a chemical the scent of which has been compared to those of cherries and almonds. He and Dias wafted the scent around a small chamber, while giving small electric shocks to male mice. The animals eventually learned to associate the scent with pain, shuddering in the presence of acetophenone even without a shock.

This reaction was passed on to their pups,Dias and Ressler report today in Nature Neuroscience1.Despite never ha- ving encountered acetophenone in their lives,the offspring exhibited increased sensitivity when introduced to its smell shuddering more markedly in its presence compared with the descendants of mice that had been conditioned to be startled by a different smell or that had gone through no such conditioning. A third generation of mice - the 'grandchildren' - also inherited this reaction, as did mice conceived through in vitro fertilization with sperm from males sensitized to acetophenone. Similar experiments showed that the response can also be transmitted down from the mother.

These responses were paired with changes to the brain structures that process odours. The mice sensitized to ace- tophenone, as well as their descendants, had more neurons that produce a receptor protein known to detect the odour compared with control mice and their progeny. Structures that receive signals from the acetophenone-detec- ting neurons and send smell signals to other parts of the brain (such as those involved in processing fear) were also bigger.

The researchers propose that DNA methylation — a reversible chemical modification to DNA that typically blocks transcription of a gene without altering its sequence — explains the inherited effect. In the fearful mice,the acetophe- none-sensing gene of sperm cells had fewer methylation marks, which could have led to greater expression of the odorant-receptor gene during development.

But how the association of smell with pain influences sperm remains a mystery. Ressler notes that sperm cells them- selves express odorant receptor proteins, and that some odorants find their way into the bloodstream,offering a po- tential mechanism, as do small, blood-borne fragments of RNA known as microRNAs, that control gene expression.

Contentious findings

Predictably, the study has divided researchers. “The overwhelming response has been 'Wow! But how the hell is it happening?'" says Dias. David Sweatt, a neurobiologist at the University of Alabama at Birmingham who was not involved in the work, calls it “the most rigorous and convincing set of studies published to date demonstrating acquired transgenerational epigenetic effects in a laboratory model".

However, Timothy Bestor, a molecular biologist at Columbia University in New York who studies epigenetic modifica- tions, is incredulous. DNA methylation is unlikely to influence the production of the protein that detects acetophe- none, he says. Most genes known to be controlled by methylation have these modifications in a region called the promoter, which precedes the gene in the DNA sequence. But the acetophenone-detecting gene does not contain nucleotides in this region that can be methylated, Bestor says. "The claims they make are so extreme they kind of violate the principle that extraordinary claims require extraordinary proof,” he adds.

Tracy Bale, a neuroscientist at the University of Pennsylvania in Philadelphia, says that researchers need to “deter- mine the piece that links Dad's experience with specific signals capable of producing changes in epigenetic marks in the germ cell, and how these are maintained”.

“It's pretty unnerving to think that our germ cells could be so plastic and dynamic in response to changes in the environment,” she says.

Humans inherit epigenetic alterations that influence behaviour, too, Ressler suspects. A parent’s anxiety, he specu- lates, could influence later generations through epigenetic modifications to receptors for stress hormones. But Ressler and Dias are not sure how to prove the case, and they plan to focus on lab animals for the time being.

The researchers now want to determine for how many generations the sensitivity to acetophenone lasts,and whether that response can be eliminated. Scepticism that the inheritance mechanism is real will likely persist, Ressler says, “until someone can really explain it in a molecular way”, says Ressler. “Unfortunately, it’s probably going to be complicated and it’s probably going to take a while.”

This article is reprinted with permission from Nature magazine. It was first published on December 1, 2013.

By Ewen Callaway and Nature magazine "

Tuolla haju- ja makureseptorijärjetelmällä on todennäköisesti immunijärjestelmän piirteitä. Järjestelmä voi ohjata myös täysin vaistonvaraisesti myrkylliten aineiden välttämistä. Reseptorit toki voivat olla "sinne päin" ja esimerkiksi varhailapsuudessa altistetut kemikaait fiksaavat ne kohdalleen lopullisesti, että mitä pitää välttä, mistä tulee yrjö jne. Epigeneettinen periytyminen reseptoreissa on täysin mahdollista.

Immunitetti saataa välittyä ja jopa perityuiä solujen pnnan glykosaminoglykaanisokereiden välityksellä, joita aikai- semmin varsinkin jenkkien sisäpiireissä pidettiin ehdollistumisen todennäköisenä mekanismina,ja siitä oli koenäyt- töäkin siten, että niiden poropeukalointi kemiallisesti hävitti solun kytkentöihin ehdollistuneen informaation, vahin- goittamatta itse solua. Siihen voitiin sen jälkeen ehdolistaa uutta informaatiota. valkoiset verisolut, jotka ovat taustal- taan keskushermostosoluja, voivat välittää immuniteettia muihinkin soluihin samalla kun niiden oma spesialitetti on sekä hankitsti että geenistä tunnistaa, ja "kopioida" vieraat aineet.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/100343?page=1#360335

Tutkimuksen suorittaja "Kärry-Ressler" julkaisee Eric Kandelin hölynpölypiireissä.

Nuo tyypit tuntavat pavlovismin oikein hyvin, ja keksiskelevät työkseen virityksiä, joilla sitä voitaiin saattaa kyeenalaiseksi. Tuossa on kysessä aine, jolle on reseptori, jota harvoin käytetään. Kun uros altistuu tuolle aineelle erittäin merkitsevästi sukukypsäksi tullessaan, epigeneettinen sääntely jollakin mekanismilla (joka ei ole geneettinen) herkistää tai tarkentaa reseptoria, ja vaikutus periytyy. Toinen mahdollisuus on että meknismi liittyy siittiöiden valikoitumiseen hedelmöityksessä. Sekin on vahdollista solun pinnan soreihin liittyen. Mitään "muistoa" ei "peiydy", se on kyllä varmaa kuin köyhän kuolema!


Muokannut: Risto Koivula , 12/3/2013 7:46:44 AM
Risto Koivula
04.12.2013 01:03:44
374549

Antipavlovismia

Ja eikös vain "Aina valpas" puoskarallari-Hesarikin jo töräyttänyt aivopierun eteenpäin! (Nyt se vaan mini sitten jo "(AIDOSTI) KENEETTISEN" eikä "epigeneettisen muistin" kautta....

http://www.hs.fi/tiede/a1385958970393?jako=45e0c8549a3d396d5eb873f5a604d1aa&ref=fb-share


Muokannut: Risto Koivula , 12/4/2013 1:05:41 AM
sherlocker
05.12.2013 21:20:27
374562

Jumalankieltäminen

Lainaus: Risto Koivula , 03.12.2013 05:57:17, 374547
Lainaus: Otto Mäkelä, 02.12.2013 01:58:36, 374544
Koska Ivan Pavlovin (1849–1936) tutkimuksiin perustuen väitetään, ettei korkeamman tason käyttäytyminen voi olla periytyvää kaikki alustavatkin havainnot sellaisesta esimerkiksi epige- neettisen periytymisen kautta ovat luonnollisesti vain antipavlovistien (siis fasistien) propagandaa?

Korkemman tason hermotoiminta ja sille perustuva käyttäytyminen eli juuri pavlovilaisen ehdollistumisen tulokset eivät määritelmällisesti voi olla periytyviä. Muussa tapauksessa ne ovat jotakin muuta kuin pavlovilaista ehdollistu- mista. Fasistista on, jos väitetään, että mitää pavlovilaista oppimista ei saa olla, van kaikki, mitä VOI ilmetä käyttäy- tymisteorioita,jotka vähäisenkin pavlovismin hyväksyminen heti kumoaa,on mm."sisäpiirireiluus"moraali"/rotumurha-" ja muut "peilineuronit" sekä teoria "geenikeiliopista" (Noam Avram Chomsky, mukamas vielä "vasemmistolainen"...).

Epigeneettisesti voi periytyä vain sellaista, jolle on jo geeni olemassa, mutta joka keeni ei näy ilmiasussa eikä voi periytyäkään ilman epigeneettistä muutosta, joka "siirtää" geenejä luettavissa olevan aktiivisen ja "pimeän" DNA:n välillä. Epigeneettinen periytyminen on siis geneettisen periytymisen muoto. Epigeneettisessä periytymisessä tosi- asiassa EI PERIYDY VANHEMPIEN HANKKIMA OMINAISUUS, vaikka siltä saattaa näyttää erityisesti silloin, kun on ta- san kaksi vaihtoehtoa esimerkiksi siemneten pakkasenkestävyydelle (jotka vaikuttavat muihinkin ominaisuuksiin) tai ruoankäsittelylle aineenvaihdunnassa. Epigeneettinen periytyminen on luultavimmin oletettuan paljon yleisempää, sillä se menee halposti harvinaisten resessivisten geenin pintaanousun piikkiin, mikä on eri asia. Pimeä geeni ei tule kaksinkertaisenakaan (molemminpuolisena) "pintaa",ilmiasuun.Epigeneettiselle periytymiselle perustuu mutaatioiden puskuroituminen (Stephen Jay Gould), jossa varsinkin vahvasti mutatoitunut geeni menee yksilön pimeään DNA:an ja sieltä nousee tilalle (todennäköisesti resessiiviseksi) jokin joskus jo aikaisemmon ehkä hyvinkin koeteltu mutta pimeään DNA:an joutunut geeni. Tälle perutuu myös atavismi, jossa evoluutiossa kadonnut ominaisuus, vaikka ihmisen karvapeite, palaa miljoonienkin vuosian takaa.

Otsikko on jo täällä täysin päin persettä ja osittaa, ettei toimittaja ymmärrä asiata mitään: minkäänlainen "MUISTO" ei missään tapauksessa "periydy", vaan se mikä on muuttunut epigeneettisesti on geeniperäinen reagointi johonkin kemikaaliin, johon on resepori. Noita reseptoreita jo rajallinen määrä (joskin se määrä saattaa olla helvetin suuri esimerkiksi koiralla) ja lisäksi astimus "vastaa" joihin yhdisteiden ominaisuuksiin, kuten kemialliten sidosten tyyppiin (esim. aromaattiset hiilivedyt).

Fearful Memories Passed Down to Mouse Descendants

By Ewen Callaway and Nature magazine

Genetic imprint from traumatic experiences carries through at least two generations.

Certain fears can be inherited through the generations, a provocative study of mice reports. The authors suggest that a similar phenomenon could influence anxiety and addiction in humans. But some researchers are sceptical of the findings because a biological mechanism that explains the phenomenon has not been identified.

According to convention, the genetic sequences contained in DNA are the only way to transmit biological information across generations. Random DNA mutations, when beneficial, enable organisms to adapt to changing conditions, but this process typically occurs slowly over many generations.

Yet some studies have hinted that environmental factors can influence biology more rapidly through 'epigenetic' mo- difications, which alter the expression of genes, but not their actual nucleotide sequence. For instance, children who were conceived during a harsh wartime famine in the Netherlands in the 1940s are at increased risk of diabetes, heart disease and other conditions - possibly because of epigenetic alterations to genes involved in these diseases. Yet although epigenetic modifications are known to be important for processes such as development and the inac- tivation of one copy of the X-chromsome in females, their role in the inheritance of behaviour is still controversial.

Kerry Ressler, a neurobiologist and psychiatrist at Emory University in Atlanta, Georgia, and a co-author of the latest study,became interested in epigenetic inheritance after working with poor people living in inner cities,where cycles of drug addiction,neuropsychiatric illness and other problems often seem to recur in parents and their children.“There are a lot of anecdotes to suggest that there’s intergenerational transfer of risk, and that it’s hard to break that cycle,” he says.

Heritable traits

Studying the biological basis for those effects in humans would be difficult. So Ressler and his colleague Brian Dias opted to study epigenetic inheritance in laboratory mice trained to fear the smell of acetophenone, a chemical the scent of which has been compared to those of cherries and almonds. He and Dias wafted the scent around a small chamber, while giving small electric shocks to male mice. The animals eventually learned to associate the scent with pain, shuddering in the presence of acetophenone even without a shock.

This reaction was passed on to their pups,Dias and Ressler report today in Nature Neuroscience1.Despite never ha- ving encountered acetophenone in their lives,the offspring exhibited increased sensitivity when introduced to its smell shuddering more markedly in its presence compared with the descendants of mice that had been conditioned to be startled by a different smell or that had gone through no such conditioning. A third generation of mice - the 'grandchildren' - also inherited this reaction, as did mice conceived through in vitro fertilization with sperm from males sensitized to acetophenone. Similar experiments showed that the response can also be transmitted down from the mother.

These responses were paired with changes to the brain structures that process odours. The mice sensitized to ace- tophenone, as well as their descendants, had more neurons that produce a receptor protein known to detect the odour compared with control mice and their progeny. Structures that receive signals from the acetophenone-detec- ting neurons and send smell signals to other parts of the brain (such as those involved in processing fear) were also bigger.

The researchers propose that DNA methylation — a reversible chemical modification to DNA that typically blocks transcription of a gene without altering its sequence — explains the inherited effect. In the fearful mice,the acetophe- none-sensing gene of sperm cells had fewer methylation marks, which could have led to greater expression of the odorant-receptor gene during development.

But how the association of smell with pain influences sperm remains a mystery. Ressler notes that sperm cells them- selves express odorant receptor proteins, and that some odorants find their way into the bloodstream,offering a po- tential mechanism, as do small, blood-borne fragments of RNA known as microRNAs, that control gene expression.

Contentious findings

Predictably, the study has divided researchers. “The overwhelming response has been 'Wow! But how the hell is it happening?'" says Dias. David Sweatt, a neurobiologist at the University of Alabama at Birmingham who was not involved in the work, calls it “the most rigorous and convincing set of studies published to date demonstrating acquired transgenerational epigenetic effects in a laboratory model".

However, Timothy Bestor, a molecular biologist at Columbia University in New York who studies epigenetic modifica- tions, is incredulous. DNA methylation is unlikely to influence the production of the protein that detects acetophe- none, he says. Most genes known to be controlled by methylation have these modifications in a region called the promoter, which precedes the gene in the DNA sequence. But the acetophenone-detecting gene does not contain nucleotides in this region that can be methylated, Bestor says. "The claims they make are so extreme they kind of violate the principle that extraordinary claims require extraordinary proof,” he adds.

Tracy Bale, a neuroscientist at the University of Pennsylvania in Philadelphia, says that researchers need to “deter- mine the piece that links Dad's experience with specific signals capable of producing changes in epigenetic marks in the germ cell, and how these are maintained”.

“It's pretty unnerving to think that our germ cells could be so plastic and dynamic in response to changes in the environment,” she says.

Humans inherit epigenetic alterations that influence behaviour, too, Ressler suspects. A parent’s anxiety, he specu- lates, could influence later generations through epigenetic modifications to receptors for stress hormones. But Ressler and Dias are not sure how to prove the case, and they plan to focus on lab animals for the time being.

The researchers now want to determine for how many generations the sensitivity to acetophenone lasts,and whether that response can be eliminated. Scepticism that the inheritance mechanism is real will likely persist, Ressler says, “until someone can really explain it in a molecular way”, says Ressler. “Unfortunately, it’s probably going to be complicated and it’s probably going to take a while.”

This article is reprinted with permission from Nature magazine. It was first published on December 1, 2013.

By Ewen Callaway and Nature magazine "

Tuolla haju- ja makureseptorijärjetelmällä on todennäköisesti immunijärjestelmän piirteitä. Järjestelmä voi ohjata myös täysin vaistonvaraisesti myrkylliten aineiden välttämistä. Reseptorit toki voivat olla "sinne päin" ja esimerkiksi varhailapsuudessa altistetut kemikaait fiksaavat ne kohdalleen lopullisesti, että mitä pitää välttä, mistä tulee yrjö jne. Epigeneettinen periytyminen reseptoreissa on täysin mahdollista.

Immunitetti saataa välittyä ja jopa perityuiä solujen pnnan glykosaminoglykaanisokereiden välityksellä, joita aikai- semmin varsinkin jenkkien sisäpiireissä pidettiin ehdollistumisen todennäköisenä mekanismina,ja siitä oli koenäyt- töäkin siten, että niiden poropeukalointi kemiallisesti hävitti solun kytkentöihin ehdollistuneen informaation, vahin- goittamatta itse solua. Siihen voitiin sen jälkeen ehdolistaa uutta informaatiota. valkoiset verisolut, jotka ovat taustal- taan keskushermostosoluja, voivat välittää immuniteettia muihinkin soluihin samalla kun niiden oma spesialitetti on sekä hankitsti että geenistä tunnistaa, ja "kopioida" vieraat aineet.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/100343?page=1#360335

Tutkimuksen suorittaja "Kärry-Ressler" julkaisee Eric Kandelin hölynpölypiireissä.

Nuo tyypit tuntavat pavlovismin oikein hyvin, ja keksiskelevät työkseen virityksiä, joilla sitä voitaiin saattaa kyeenalaiseksi. Tuossa on kysessä aine, jolle on reseptori, jota harvoin käytetään. Kun uros altistuu tuolle aineelle erittäin merkitsevästi sukukypsäksi tullessaan, epigeneettinen sääntely jollakin mekanismilla (joka ei ole geneettinen) herkistää tai tarkentaa reseptoria, ja vaikutus periytyy. Toinen mahdollisuus on että meknismi liittyy siittiöiden valikoitumiseen hedelmöityksessä. Sekin on vahdollista solun pinnan soreihin liittyen. Mitään "muistoa" ei "peiydy", se on kyllä varmaa kuin köyhän kuolema!


Toisaalta, mikäli elävälle olennolle on tärkeintä jatkaa olemassaoloaan, ei yksilönä vaan lajina, niin eikö
sekin jos kokemukset ns. periytyisivät olisi pelkästään hyvä asia? Siis lajin kannalta.

Nykytilanteessa pitää kirjoittaa ylös ja opettaa seuraaville, tai perustaa jopa oma tieteenhaara opin siirtämisekksi. Paljon kustannustehokkaampaa olisi jos kaikki menisi suoraan geenin kautta.

En väitä että niin tapahtuu, mutta jos tapahtuisi, niin olisiko lajinkehitys siihen suuntaan ilman Pavlovia jotenkin pavlovilaisen tietoisuuden tai jumalankieltämistä tms?

Ihminen ja Pavlov siinä mukana voi olla pelkkä välivaihe tässä jatkumossa, eikä mikään teleologinen
must, jota kukaan ihminen pystyy lopullisesti määrittelemään, vaikka halua olisi.


Muokannut: sherlocker, 12/5/2013 9:40:09 PM
sherlocker
05.12.2013 23:50:17
374565

Antipavlovismia

Lainaus: Risto Koivula , 04.12.2013 01:03:44, 374549
Ja eikös vain "Aina valpas" puoskarallari-Hesarikin jo töräyttänyt aivopierun eteenpäin! (Nyt se vaan mini sitten jo "(AIDOSTI) KENEETTISEN" eikä "epigeneettisen muistin" kautta....

http://www.hs.fi/tiede/a1385958970393?jako=45e0c8549a3d396d5eb873f5a604d1aa&ref=fb-share


Elätkö pysähtyneisyyden aikaa siinä mielessä että uskot marxilais-aristoteleelisesti että
maailma on teleologinen jatkumo ja ihminen nykytilassaan on sen huipentuma?

Ihminen on se tasapainotila, jota kohti maailma on alusta alkaen deterministisesti kehittynyt ja tämä loppu on vain pavlovilaista tuunausta?
tyy
06.12.2013 11:05:31
374568

Antipavlovismia

Lainaus: sherlocker, 05.12.2013 23:50:17, 374565
Lainaus: Risto Koivula , 04.12.2013 01:03:44, 374549
Ja eikös vain "Aina valpas" puoskarallari-Hesarikin jo töräyttänyt aivopierun eteenpäin! (Nyt se vaan mini sitten jo "(AIDOSTI) KENEETTISEN" eikä "epigeneettisen muistin" kautta....

http://www.hs.fi/tiede/a1385958970393?jako=45e0c8549a3d396d5eb873f5a604d1aa&ref=fb-share


Elätkö pysähtyneisyyden aikaa siinä mielessä että uskot marxilais-aristoteleelisesti että
maailma on teleologinen jatkumo ja ihminen nykytilassaan on sen huipentuma?

Ihminen on se tasapainotila, jota kohti maailma on alusta alkaen deterministisesti kehittynyt ja tämä loppu on vain pavlovilaista tuunausta?


Jos ei osaa pitää tieteen tekemistä ja ideologiaa erillään, niin näinhän siinä käy.
Risto Koivula
07.12.2013 19:42:37
374578

Jumalankieltäminen

Lainaus: sherlocker, 05.12.2013 21:20:27, 374562
Lainaus: Risto Koivula , 03.12.2013 05:57:17, 374547
Lainaus: Otto Mäkelä, 02.12.2013 01:58:36, 374544
Koska Ivan Pavlovin (1849–1936) tutkimuksiin perustuen väitetään, ettei korkeamman tason käyttäytyminen voi olla periytyvää kaikki alustavatkin havainnot sellaisesta esimerkiksi epige- neettisen periytymisen kautta ovat luonnollisesti vain antipavlovistien (siis fasistien) propagandaa?

Korkemman tason hermotoiminta ja sille perustuva käyttäytyminen eli juuri pavlovilaisen ehdollistumisen tulok- set eivät määritelmällisesti voi olla periytyviä. Muussa tapauksessa ne ovat jotakin muuta kuin pavlovilaista ehdollistumista. Fasistista on, jos väitetään, että mitään pavlovilaista oppimista ei saa olla, vaan kaikki, mitä VOI ilmetä käyttäytymisteorioita, jotka vähäisenkin pavlovismin hyväksyminen heti kumoaa, on mm. "sisäpiiri- reiluus"moraali"/rotumurha-" ja muut "peilineuronit" sekä teoria "geenikieliopista" (Noam Avram Chomsky, mukamas vielä "vasemmistolainen"...).

Epigeneettisesti voi periytyä vain sellaista, jolle on jo geeni olemassa, mutta joka keeni ei näy ilmiasussa eikä voi periytyäkään ilman epigeneettistä muutosta,joka "siirtää" geenejä luettavissa olevan aktiivisen ja "pimeän" DNA:n välillä. Epigeneettinen periytyminen on siis geneettisen periytymisen muoto. Epigeneettisessä periytymisessä tosiasiassa EI PERIYDY VANHEMPIEN HANKKIMA OMINAISUUS, vaikka siltä saattaa näyttää erityisesti silloin, kun on tasan kaksi vaihtoehtoa esimerkiksi siementen pakkasenkestävyydelle (jotka vaikuttavat muihinkin ominaisuuksiin) tai ruoankäsittelylle aineenvaihdunnassa. Epigeneettinen periytyminen on luultavimmin oletettuan paljon yleisempää, sillä se menee helposti harvinaisten resessiivisten geenin pintaannousun piikkiin, mikä on eri asia. Pimeä geeni ei tule kaksinkertaisenakaan (molemminpuolisena) "pintaan", ilmiasuun. Epigeneettiselle periytymiselle perustuu mutaatioiden puskuroituminen (Stephen Jay Gould), jossa varsinkin vahvasti mutatoitunut geeni menee yksilön pimeään DNA:an ja sieltä nousee tilalle (todennäköisesti resessiiviseksi) jokin joskus jo aikaisemmon ehkä hyvinkin koeteltu mutta pimeään DNA:an joutunut geeni. Tälle perustuu myös atavismi, jossa evoluutiossa kadonnut ominaisuus, vaikka ihmisen karvapeite, palaa miljoonienkin vuosian takaa.

Otsikko on jo täällä täysin päin persettä ja osittaa, ettei toimittaja ymmärrä asiata mitään: minkäänlainen "MUISTO" ei missään tapauksessa "periydy", vaan se mikä on muuttunut epigeneettisesti on geeniperäinen reagointi johonkin kemikaaliin, johon on resepori. Noita reseptoreita jo rajallinen määrä (joskin se määrä saattaa olla helvetin suuri esimerkiksi koiralla) ja lisäksi astimus "vastaa" joihin yhdisteiden ominaisuuksiin, kuten kemiallisten sidosten tyyppiin (esim. aromaattiset hiilivedyt).

Fearful Memories Passed Down to Mouse Descendants

By Ewen Callaway and Nature magazine

Genetic imprint from traumatic experiences carries through at least two generations.

Certain fears can be inherited through the generations, a provocative study of mice reports. The authors suggest that a similar phenomenon could influence anxiety and addiction in humans. But some researchers are sceptical of the findings because a biological mechanism that explains the phenomenon has not been identified.

According to convention, the genetic sequences contained in DNA are the only way to transmit biological information across generations. Random DNA mutations, when beneficial, enable organisms to adapt to changing conditions, but this process typically occurs slowly over many generations.

Yet some studies have hinted that environmental factors can influence biology more rapidly through 'epigene- tic' modifications, which alter the expression of genes, but not their actual nucleotide sequence. For instance, children who were conceived during a harsh wartime famine in the Netherlands in the 1940s are at increased risk of diabetes, heart disease and other conditions - possibly because of epigenetic alterations to genes involved in these diseases. Yet although epigenetic modifications are known to be important for processes such as development and the inactivation of one copy of the X-chromsome in females, their role in the inheritance of behaviour is still controversial.

Kerry Ressler, a neurobiologist and psychiatrist at Emory University in Atlanta, Georgia, and a co-author of the latest study, became interested in epigenetic inheritance after working with poor people living in inner cities,where cycles of drug addiction, neuropsychiatric illness and other problems often seem to recur in parents and their children. “There are a lot of anecdotes to suggest that there’s intergenerational transfer of risk, and that it’s hard to break that cycle,” he says.

Heritable traits

Studying the biological basis for those effects in humans would be difficult. So Ressler and his colleague Brian Dias opted to study epigenetic inheritance in laboratory mice trained to fear the smell of acetophenone, a chemical the scent of which has been compared to those of cherries and almonds. He and Dias wafted the scent around a small chamber, while giving small electric shocks to male mice. The animals eventually learned to associate the scent with pain, shuddering in the presence of acetophenone even without a shock.

This reaction was passed on to their pups, Dias and Ressler report today in Nature Neuroscience1. Despite never having encountered acetophenone in their lives,the offspring exhibited increased sensitivity when introduced to its smell shuddering more markedly in its presence compared with the descendants of mice that had been conditioned to be startled by a different smell or that had gone through no such conditioning. A third generation of mice - the 'grandchildren' - also inherited this reaction, as did mice conceived through in vitro fertilization with sperm from males sensitized to acetophenone. Similar experiments showed that the response can also be transmitted down from the mother.

These responses were paired with changes to the brain structures that process odours. The mice sensitized to acetophenone, as well as their descendants, had more neurons that produce a receptor protein known to detect the odour compared with control mice and their progeny. Structures that receive signals from the acetophenone-detec- ting neurons and send smell signals to other parts of the brain (such as those involved in processing fear) were also bigger.

The researchers propose that DNA methylation - a reversible chemical modification to DNA that typically blocks transcription of a gene without altering its sequence - explains the inherited effect. In the fearful mice, the acetophenone-sensing gene of sperm cells had fewer methylation marks, which could have led to greater expression of the odorant-receptor gene during development.

But how the association of smell with pain influences sperm remains a mystery. Ressler notes that sperm cells themselves express odorant receptor proteins, and that some odorants find their way into the bloodstream, offering a po- tential mechanism, as do small, blood-borne fragments of RNA known as microRNAs, that control gene expression.

Contentious findings

Predictably, the study has divided researchers. “The overwhelming response has been 'Wow! But how the hell is it happening?'" says Dias. David Sweatt, a neurobiologist at the University of Alabama at Birmingham who was not involved in the work, calls it “the most rigorous and convincing set of studies published to date demonstrating acquired transgenerational epigenetic effects in a laboratory model".

However, Timothy Bestor, a molecular biologist at Columbia University in New York who studies epigenetic mo- difications, is incredulous. DNA methylation is unlikely to influence the production of the protein that detects acetophenone, he says. Most genes known to be controlled by methylation have these modifications in a region called the promoter, which precedes the gene in the DNA sequence. But the acetophenone-detecting gene does not contain nucleotides in this region that can be methylated, Bestor says. "The claims they make are so extreme they kind of violate the principle that extraordinary claims require extraordinary proof,” he adds.

Tracy Bale, a neuroscientist at the University of Pennsylvania in Philadelphia, says that researchers need to “determine the piece that links Dad's experience with specific signals capable of producing changes in epigenetic marks in the germ cell, and how these are maintained”.

“It's pretty unnerving to think that our germ cells could be so plastic and dynamic in response to changes in the environment,” she says.

Humans inherit epigenetic alterations that influence behaviour, too, Ressler suspects. A parent’s anxiety, he specu- lates, could influence later generations through epigenetic modifications to receptors for stress hormones. But Ressler and Dias are not sure how to prove the case, and they plan to focus on lab animals for the time being.

The researchers now want to determine for how many generations the sensitivity to acetophenone lasts,and whether that response can be eliminated. Scepticism that the inheritance mechanism is real will likely persist, Ressler says, “until someone can really explain it in a molecular way”, says Ressler. “Unfortunately, it’s probably going to be complicated and it’s probably going to take a while.”

This article is reprinted with permission from Nature magazine. It was first published on December 1, 2013.

By Ewen Callaway and Nature magazine "

Tuolla haju- ja makureseptorijärjetelmällä on todennäköisesti immunijärjestelmän piirteitä. Järjestelmä voi ohjata myös täysin vaistonvaraisesti myrkylliten aineiden välttämistä. Reseptorit toki voivat olla "sinne päin" ja esimerkiksi varhailapsuudessa altistetut kemikaait fiksaavat ne kohdalleen lopullisesti, että mitä pitää välttä, mistä tulee yrjö jne. Epigeneettinen periytyminen reseptoreissa on täysin mahdollista.

Immunitetti saataa välittyä ja jopa perityuiä solujen pnnan glykosaminoglykaanisokereiden välityksellä, joita aikaisemmin varsinkin jenkkien sisäpiireissä pidettiin ehdollistumisen todennäköisenä mekanismina, ja siitä oli koenäyttöäkin siten, että niiden poropeukalointi kemiallisesti hävitti solun kytkentöihin ehdollistuneen informaation, vahingoittamatta itse solua. Siihen voitiin sen jälkeen ehdolistaa uutta informaatiota. valkoiset verisolut, jotka ovat taustaltaan keskushermostosoluja, voivat välittää immuniteettia muihinkin soluihin samalla kun niiden oma spesialiteetti on sekä hankitusti että geenistä tunnistaa, ja "kopioida" vieraat aineet.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/100343?page=1#360335

Tutkimuksen suorittaja "Kärry-Ressler" julkaisee Eric Kandelin hölynpölypiireissä.

Nuo tyypit tuntavat pavlovismin oikein hyvin, ja keksiskelevät työkseen virityksiä, joilla sitä voitaiin saattaa kyeenalaiseksi. Tuossa on kysessä aine, jolle on reseptori, jota harvoin käytetään. Kun uros altistuu tuolle aineelle erittäin merkitsevästi sukukypsäksi tullessaan, epigeneettinen sääntely jollakin mekanismilla (joka ei ole geneettinen) herkistää tai tarkentaa reseptoria, ja vaikutus periytyy. Toinen mahdollisuus on että meknismi liittyy siittiöiden valikoitumiseen hedelmöityksessä. Sekin on vahdollista solun pinnan soreihin liittyen. Mitään "muistoa" ei "periydy", se on kyllä varmaa kuin köyhän kuolema!


Toisaalta, mikäli elävälle olennolle on tärkeintä jatkaa olemassaoloaan, ei yksilönä vaan lajina, niin eikö
sekin jos kokemukset ns. periytyisivät olisi pelkästään hyvä asia? Siis lajin kannalta.

Kokemukset ovat opittuja, eikä niiden periytymiselle ole mekanismia. Jos oppimismekanismi on sellainen, että siihen opittujen taitojen täytyy vieä jälkeläisillekin periytyä, se voi olla vain äärimmäisen yksinkertainen. Kyse olisi enemmän kemiallisesta kuin biologisesta evoluutiosta.

Lainaus
Nykytilanteessa pitää kirjoittaa ylös ja opettaa seuraaville, tai perustaa jopa oma tieteenhaara opin siirtämisekksi. Paljon kustannustehokkaampaa olisi jos kaikki menisi suoraan geenin kautta.


Kun ei vaan ole. Opit myöskin kähittyvät, kiteytyvät jne., ja vaativat sitä kautta vähemmän muistitilaa ym. ja toimivat entistä tehokkaammin.

Lainaus
En väitä että niin tapahtuu, mutta jos tapahtuisi, niin olisiko lajinkehitys siihen suuntaan ilman Pavlovia jotenkin pavlovilaisen tietoisuuden tai jumalankieltämistä tms?


Kuten maailmassa ei ole varsinaisesti mitään darwininvastaista, ei ole myöskään itse todellisuudessa "pavlovinvas- taista". Ei vaikka joku luulisi asettelevansa noita vastakkainkin. Sellaista lajien kehitys ei muutu "darwininvastaiseksi" missään mielessä, jotak alkavat käyttäytyä ehdollistumismekanismilla. Sen pitää olla evolituionaarisesti tehokkaampaa kuin edottomat refleksit, tai muuten nämä jälkimmäiset syrjäyttävät sen, vaikka uudemman kerran. Noi ei kuitenkaan ole havaittu missään tapahtuneen pidemmän ajan kuluessa. Myös sellaiset käsitykset, että neandertalin ihminen tai sen kulttuuri olisivat olleet "degeneroituneita" on osoittautunut vääräksi: he osasivat tehdä muoviakin, joka on säilynyt meidän päviimme saakka kiviaseiden osien liitosten juotostos- ja suoja-aineena. Niiden jo oli osattava tehdä myös (koivun) tervaa, koska muovia tehdään siitä. Pesudokielitieteiljä, pangermanisti ja antibaltisti Jorma Koivulehdolle on ollut ylitsekäymätön mahdottomuus, että "baltit jua slaavit muka olisivat osanneet tehdä tervaa (ja tervattavia laivoja ja muita kosteanpaikankaluja) AINAKAAN ENNEN KUIN VIISAAT KERMAANIT! Siksi piti järkikin nyrjäyttää täysin järjettömissä "munaisisissa kermaanietymologioissa"... Neandertalilainen ei tosin oppinut ikinä merenkulkua eikä muutakaan vesiliikennettä. Se ei katsonut ilmeisesti tarvitsevansa sellaista. Eikä se tuottavut tarpeeksi suuria määriä tervaa.

Lainaus
Ihminen ja Pavlov siinä mukana voi olla pelkkä välivaihe tässä jatkumossa, eikä mikään teleologinen
must, jota kukaan ihminen pystyy lopullisesti määrittelemään, vaikka halua olisi.

Koneet eivät kuitenkaan ihmistä ohita. Siiten jo ihminen saisi vuorovaikutuksen aikaan muihin kosmisiin sivilisaatiohin, materian yhteiskunnallinen emergenssitaso voitaisiin ylittää. Ehdottoman mahdotonta periaatteelisesta kannata materian ominaisuuksien puolesta sen ei pitäisi olla. Hyviä kysmyksiä! inä olet taitava keskustelija!

Tampereen "yliopiston" emootiohutkija Jari Hietanen sivusi tänään YLEn "Avarassa ihmisluonnossa" kysymystä "rotumurhapeilineuronista" (Kirsti Longan puhuessa PPN:eista nimellä "Rizzolattin 90-löytämät ilmiöt" teoretisoimalla, että pelon(/aggeression) ja inhon emootiot ovat "vastakkaiset" (ilmeiltään ym.). Pelko ja aggressio ovat tunnetusti saman hormonin adrenaliinin myötävaikuttavia emootioita, joiden ilmeneminen riippuu tilanteesta. Inho (jonka kai aiheuttaisi jokin "niskanpääläolohormoni"...) merkitsisi sitten sitä harkittua vakaata "RATIONAALISTA" "rotumurhaa" inhoajan omasta aloitteesta... Siihen siirrytään (keenistä tietysti, "lainalaisesti" ja siten myös aina joka paikassa...) sitten kun ollaan vahvoilla. (Kyse ona vain kuka ehtii ensin, eisaa jättää "tillisuutta käyttämättä...) Siinä siiryttäisiin vain yhdellä janalla nollapisteen (neuraalin turvallisudentilan (joka ei siis suinkaan tarkottaisi "rauhantilaa", paitsi täysin tilapäisesti...) molemmin puolin... sisäpiirireiluusmoraali olisi minun tyhmästä päästäni ajateltuna sitten "rotumurhapeilineuronin" toinen esiintymismuoto" kuten pelko aggresson... Tunteet ja emootiot olivat täysin seksiksin skitsolallatuksessa. Kuinkahn monta mijardia EU ja hirohitoistihallitus tuohon taas kumoavat... Multa saisi ne samat "tiedot" ilmaiseksi... Tosin vääriksi todistettuina!


Muokannut: Risto Koivula , 12/7/2013 9:39:44 PM
Risto Koivula
08.12.2013 11:33:22
374583

Epigeenisyyden määritelmiä

Lainaus: Risto Koivula , 03.12.2013 05:57:17, 374547
Lainaus: Otto Mäkelä, 02.12.2013 01:58:36, 374544
Koska Ivan Pavlovin (1849–1936) tutkimuksiin perustuen väitetään, ettei korkeamman tason käyttäytyminen voi olla periytyvää kaikki alustavatkin havainnot sellaisesta esimerkiksi epige- neettisen periytymisen kautta ovat luonnollisesti vain antipavlovistien (siis fasistien) propagandaa?

Korkemman tason hermotoiminta ja sille perustuva käyttäytyminen eli juuri pavlovilaisen ehdollistumisen tulokset eivät määritelmällisesti voi olla periytyviä. Muussa tapauksessa ne ovat jotakin muuta kuin pavlovilaista ehdollistu- mista. Fasistista on, jos väitetään, että mitään pavlovilaista oppimista ei saa olla, vaan kaikki, mitä VOI ilmetä käyt- täytymisteorioita, jotka vähäisenkin pavlovismin hyväksyminen heti kumoaa, on mm. "sisäpiirireiluus"moraali"/rotu- murha-" ja muut "peilineuronit" sekä teoria "geenikieliopista" (Noam Avram Chomsky, mukamas vielä "vasemmisto- lainen"...). Fasistista on myös jankuttaa muka "pavlovilaiseksi ehdollistumiseksi" sellaista "oppimista" jota tapahtuu aivokuoretoomilla ja jopa aivottomilla lajeilla kuten selkärangattomilla. Niillä ei ole eroa keskus- ja perifeerisen hermoston völillä, eikä niiden käyttäytymismallinvaihtomekanimeilla ole mitään tekemistä pavlovilasen ehdollistumisen, eikä selkäranagattomilla Fiedsin mekanisminkaan kanssa.

Epigeneettisesti voi periytyä vain sellaista, jolle on jo geeni olemassa, mutta joka keeni ei näy ilmiasussa eikä voi periytyäkään ilman epigeneettistä muutosta, joka "siirtää" geenejä luettavissa olevan aktiivisen ja "pimeän" DNA:n välillä.Epigeneettinen periytyminen on siis geneettisen periytymisen muoto,jossa EI PERIYDY VANHEM- PIEN HANKKIMA OMINAISUUS, vaikka siltä saattaa näyttää erityisesti silloin, kun on tasan kaksi vaihtoehtoa esimerkiksi siementen pakkasenkestävyydelle (jotka vaikuttavat muihinkin ominaisuuksiin) tai ruoankäsittelylle aineenvaihdunnassa. Epigeneettinen periytyminen on luultavimmin oletettua paljon yleisempää, sillä se menee halposti harvinaisten resessivisten geenin pintaannousun piikkiin, mikä on eri asia. Pimeä geeni ei tule kaksinkertaisenakaan (molemminpuolisena) "pintaan", ilmiasuun. Epigeneettiselle periytymiselle perustuu mutaatioiden puskuroituminen (Stephen Jay Gould), jossa varsinkin vahvasti mutatoitunut geeni menee yksilön pimeään DNA:an ja sieltä nousee tilalle (todennäköisesti resessiiviseksi) jokin joskus jo aikaisemmon ehkä hyvinkin koeteltu mutta pimeään DNA:an joutunut geeni. Tälle perustuu myös atavismi, jossa evoluutiossa kadonnut ominaisuus, vaikka ihmisen karvapeite, palaa (todellakin nimenomaan plaa, återvänder) miljoonienkin vuosien takaa.

Otsikko on jo täällä täysin päin persettä ja osittaa, ettei toimittaja ymmärrä asiata mitään: minkäänlainen "MUIS- TO" ei missään tapauksessa "periydy", vaan se mikä on muuttunut epigeneettisesti on geeniperäinen reagointi johonkin kemikaaliin, johon on reseptori. Noita reseptoreita jo rajallinen määrä (joskin se määrä saattaa olla helvetin suuri esimerkiksi koiralla) ja lisäksi astimus "vastaa" joihin yhdisteiden ominaisuuksiin, kuten kemialliten sidosten tyyppiin (esim. aromaattiset hiilivedyt).

Fearful Memories Passed Down to Mouse Descendants

By Ewen Callaway and Nature magazine

Genetic imprint from traumatic experiences carries through at least two generations.

Certain fears can be inherited through the generations, a provocative study of mice reports. The authors suggest that a similar phenomenon could influence anxiety and addiction in humans. But some researchers are sceptical of the findings because a biological mechanism that explains the phenomenon has not been identified.

According to convention, the genetic sequences contained in DNA are the only way to transmit biological infor- mation across generations. Random DNA mutations, when beneficial, enable organisms to adapt to changing condi- tions, but this process typically occurs slowly over many generations.

Yet some studies have hinted that environmental factors can influence biology more rapidly through 'epigenetic' modifications,which alter the expression of genes,but not their actual nucleotide sequence.For instance,children who were conceived during a harsh wartime famine in the Netherlands in the 1940s are at increased risk of dia- betes, heart disease and other conditions - possibly because of epigenetic alterations to genes involved in these diseases. Yet although epigenetic modifications are known to be important for processes such as development and the inactivation of one copy of the X-chromsome in females, their role in the inheritance of behaviour is still controversial.

Kerry Ressler, a neurobiologist and psychiatrist at Emory University in Atlanta, Georgia, and a co-author of the latest study, became interested in epigenetic inheritance after working with poor people living in inner cities,where cycles of drug addiction, neuropsychiatric illness and other problems often seem to recur in parents and their children. “There are a lot of anecdotes to suggest that there’s intergenerational transfer of risk, and that it’s hard to break that cycle,” he says.

Heritable traits

Studying the biological basis for those effects in humans would be difficult. So Ressler and his colleague Brian Dias opted to study epigenetic inheritance in laboratory mice trained to fear the smell of acetophenone, a chemical the scent of which has been compared to those of cherries and almonds. He and Dias wafted the scent around a small chamber, while giving small electric shocks to male mice. The animals eventually learned to associate the scent with pain, shuddering in the presence of acetophenone even without a shock.

This reaction was passed on to their pups, Dias and Ressler report today in Nature Neuroscience1. Despite never having encountered acetophenone in their lives, the offspring exhibited increased sensitivity when introduced to its smell shuddering more markedly in its presence compared with the descendants of mice that had been conditioned to be startled by a different smell or that had gone through no such conditioning. A third generation of mice - the 'grandchildren' - also inherited this reaction, as did mice conceived through in vitro fertilization with sperm from males sensitized to acetophenone. Similar experiments showed that the response can also be transmitted down from the mother.

These responses were paired with changes to the brain structures that process odours. The mice sensitized to aceto- phenone, as well as their descendants, had more neurons that produce a receptor protein known to detect the odour compared with control mice and their progeny. Structures that receive signals from the acetophenone-detecting neurons and send smell signals to other parts of the brain (such as those involved in processing fear) were also bigger.

The researchers propose that DNA methylation — a reversible chemical modification to DNA that typically blocks transcription of a gene without altering its sequence — explains the inherited effect. In the fearful mice, the acetophenone-sensing gene of sperm cells had fewer methylation marks, which could have led to greater expression of the odorant-receptor gene during development.

But how the association of smell with pain influences sperm remains a mystery. Ressler notes that sperm cells themselves express odorant receptor proteins, and that some odorants find their way into the bloodstream, offering a potential mechanism, as do small, blood-borne fragments of RNA known as microRNAs, that control gene expression.

Contentious findings

Predictably, the study has divided researchers. “The overwhelming response has been 'Wow! But how the hell is it happening?'" says Dias. David Sweatt, a neurobiologist at the University of Alabama at Birmingham who was not involved in the work, calls it “the most rigorous and convincing set of studies published to date demonstrating acquired transgenerational epigenetic effects in a laboratory model".

However, Timothy Bestor, a molecular biologist at Columbia University in New York who studies epigenetic modifi- cations, is incredulous. DNA methylation is unlikely to influence the production of the protein that detects acetophe- none, he says. Most genes known to be controlled by methylation have these modifications in a region called the promoter, which precedes the gene in the DNA sequence. But the acetophenone-detecting gene does not contain nucleotides in this region that can be methylated, Bestor says. "The claims they make are so extreme they kind of violate the principle that extraordinary claims require extraordinary proof,” he adds.

Tracy Bale, a neuroscientist at the University of Pennsylvania in Philadelphia, says that researchers need to “deter- mine the piece that links Dad's experience with specific signals capable of producing changes in epigenetic marks in the germ cell, and how these are maintained”.

“It's pretty unnerving to think that our germ cells could be so plastic and dynamic in response to changes in the environment,” she says.

Humans inherit epigenetic alterations that influence behaviour, too, Ressler suspects. A parent’s anxiety, he spe- culates, could influence later generations through epigenetic modifications to receptors for stress hormones. But Ressler and Dias are not sure how to prove the case, and they plan to focus on lab animals for the time being.

The researchers now want to determine for how many generations the sensitivity to acetophenone lasts, and whether that response can be eliminated. Scepticism that the inheritance mechanism is real will likely persist, Ressler says, “until someone can really explain it in a molecular way”, says Ressler. “Unfortunately, it’s probably going to be complicated and it’s probably going to take a while.”

This article is reprinted with permission from Nature magazine. It was first published on December 1, 2013.

By Ewen Callaway and Nature magazine "

Tuolla haju- ja makureseptorijärjetelmällä on todennäköisesti immunijärjestelmän piirteitä. Järjestelmä voi ohjata myös täysin vaistonvaraisesti myrkylliten aineiden välttämistä. Reseptorit toki voivat olla "sinne päin" ja esimerkiksi varhaislapsuudessa altistetut kemikaait fiksaavat ne kohdalleen lopullisesti, että mitä pitää välttä, mistä tulee yrjö jne. Epigeneettinen periytyminen reseptoreissa on täysin mahdollista.

Immunitetti saataa välittyä ja jopa perityuiä solujen pnnan glykosaminoglykaanisokereiden välityksellä, joita aikai- semmin varsinkin jenkkien sisäpiireissä pidettiin ehdollistumisen todennäköisenä mekanismina, ja siitä oli koenäyt- töäkin siten, että niiden poropeukalointi kemiallisesti hävitti solun kytkentöihin ehdollistuneen informaation, vahingoittamatta itse solua. Siihen voitiin sen jälkeen ehdolistaa uutta informaatiota. valkoiset verisolut, jotka ovat taustal- taan keskushermostosoluja, voivat välittää immuniteettia muihinkin soluihin samalla kun niiden oma spesialitetti on sekä hankitsti että geenistä tunnistaa, ja "kopioida" vieraat aineet.

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/100343?page=1#360335

Tutkimuksen suorittaja "Kärry-Ressler" julkaisee Eric Kandelin hölynpölypiireissä.

Nuo tyypit tuntevat pavlovismin oikein hyvin, ja keksiskelevät työkseen virityksiä, joilla sitä voitaisiin "saattaa kyseenalaiseksi". Tuossa on kyseessä aine, jolle on reseptori, jota harvoin käytetään. Kun uros altistuu tuolle aineelle erittäin merkitsevästi juuri sukukypsyyden alkaessa, epigeneettinen sääntely jollakin mekanismilla (joka ei ole geneettinen) herkistää tai tarkentaa reseptoria, ja vaikutus periytyy. Toinen mahdollisuus on että mekanismi liittyy siittiöiden valikoitumiseen hedelmöityksessä. Sekin on mahdollista solun pinnan sokereihin liittyen. Mitään "muistoa" ei "periydy", se on kyllä varmaa kuin köyhän kuolema!


DUODECIMin juttu on mielenkiintoinen. Siinä on laajempi epigenetiikan määritelmä kuin pelkästään epigeneettistä periytymistä koskeva:

" Epigenetiikalla tarkoitetaan sellaista solun informaatiota, jota tarvitaan geenien ilmentymisen säätelyyn, mutta jota ei löydy itse DNA:n sekvenssistä. Solun epigeneettinen informaatio periytyy tytärsoluille solun jakautuessa, mutta toisaalta tämä informaatio on mahdollista myös ohjelmoida kokonaan uudestaan[i/] (Feinberg 2010).

Yksilöllä on vain yksi genomi mutta useita epigenomeja. Informaatio, joka ratkaisee, minkälaiseksi solu erilaistuu ja miten solu toimii, ei siis määräydy pelkästään DNA:sta, vaan tämän geneettisen koodin päällä vaikuttaa epigeneettinen profiili (Wong ym. 2007).

Epigeneettiset mallit eivät ole täysin stabiileja. Ne voivat muuttua virheellisiksi yksilönkehityksen eri vaiheissa ja myös normaalin ikääntymisen myötä. Tämä selittää yleisen syöpäriskin suurentumisen aikuisiällä (Feinberg ja Tycko 2004). "

Eli se epigeneettinen informaatio ei löydy itse geenissä epigeenisissä kudosmuuytoksissa, kuten ei epigeneettisessä periytymisessäkään, joka taphtuu kyllä b]sukusolujen välityksellä. Geenit pysyvät samoina (kärjistys) mutta niiden asema aktiivisessa kontra pimeässä DNA:ssa muuttuu. Kaikki DNA:n piilossaolo ei ole epigeneetistä. Voi olla asemaltaan aktiivinen geeni, josta ei kuitenkaan koskaa lueta mitään, vaikka joissakin olosuhteissa voitaisiin lukea, esimerkiksi jos jostakin vitamiinista ei ole koskaan pulaa, vaikka sitä pahan paikan tullen voitaisiin syntetisoidakin geenistä.

" Epigeneettiset muutokset syövässä

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2012;128(1):62-71
Anni Tieva ja Päivi Peltomäki

Katsaus

Epigenetic modifications in cancer
DNA:n metylaatiomuutokset syövässä
Paksusuolisyöpä epigeneettisten muutosten kautta syntyvän syövän mallina
Epimutaatiot
Histonimodifikaatiot syövässä ja kantasolumalli
Mikro-RNA:t syövässä
Epigeneettiset muutokset bio-merkkeinä diagnostiikassa, ennus-teessa ja hoidon tehon arvioinnissa
Epigeneettisten muutosten käyttö syövän hoidossa
Lopuksi
Kirjallisuutta

Geenien poikkeava toiminta ja muutokset geenien ilmentymisessä ovat avaintekijöitä syövän synnyssä ja kehityksessä. Syövän alkuperää on tutkittu vuosikymmenten ajan ja viime aikoina on keskusteltu geneettisten ja epigeneettisten tekijöiden suhteellisesta merkityksestä taudin syntyprosessissa. Lisääntyvät todisteet osoittavat epigeneettisten poikkeavuuksien osallistuvan geenien virheelliseen säätelyyn yhdessä geneettisten muutosten kanssa kaikissa syövän kehityksen vaiheissa. Yhtään sellaista syöpää ei ole pystytty tunnistamaan, joka olisi taustaltaan puhtaasti geneettinen tai epigeneettinen. Epigeneettiset muutokset tarjoavat uusia näköaloja syövän diagnostiikkaan, ennusteen arviointiin ja hoitoon.

Epigenetic modifications in cancer

Abnormal function of genes and modified gene expression patterns play a major role in cancer. Scientists have been investigating origins of human cancer for decades and debating the relative roles of genetic and epigenetic abnormalities in the process. Growing evidence indicates that epigenetics abnormalities together with genetic defects take part in aberrant gene regulation in all stages of cancer development, and no cancer has been identified that has purely genetic or epigenetic background. Epigenetic modifications bring new insights into cancer diagnostics, prognostics and therapy.

Epigenetiikalla tarkoitetaan sellaista solun informaatiota, jota tarvitaan geenien ilmentymisen säätelyyn mutta jota ei löydy itse DNA:n sekvenssistä. Solun epigeneettinen informaatio periytyy tytärsoluille solun jakautuessa, mutta toisaalta tämä informaatio on mahdollista myös ohjelmoida kokonaan uudestaan (Feinberg 2010). Yksilöllä on vain yksi genomi mutta useita epigenomeja. Informaatio, joka ratkaisee, minkälaiseksi solu erilaistuu ja miten solu toimii, ei siis määräydy pelkästään DNA:sta, vaan tämän geneettisen koodin päällä vaikuttaa epigeneettinen profiili (Wong ym. 2007). Epigeneettiset mallit eivät ole täysin stabiileja. Ne voivat muuttua virheellisiksi yksilönkehityksen eri vaiheissa ja myös normaalin ikääntymisen myötä. Tämä selittää yleisen syöpäriskin suurentumisen aikuisiällä (Feinberg ja Tycko 2004).

Jo vuodesta 1983 on tiedetty, että epigeneettiset muutokset vaikuttavat syövässä. Kiinnostus epigeneettisiä tekijöitä kohtaan on kuitenkin kasvanut vasta viime aikoina, kun on alettu paremmin ymmärtää epigeneettisten mekanismien taustoja ja niiden vaikutusta syövässä. Näitä epigeneettisiä mekanismeja ovat DNA:n hypometylaatio ja hypermetylaatio, DNA:han sitoutuvien proteiinien modifikaatiot ja mikro-RNA- eli miRNA-välitteinen säätely. Kaikki nämä tekijät ovat välttämättömiä normaalin yksilönkehityksen onnistumiselle ja solujen toiminnoille aikuisessa yksilössä (Feinberg ja Tycko 2004, Pogribny ja Beland 2009).



Nykyisen ajatusmallin mukaan paksusuolisyöpä voi syntyä ainakin kolmen eri molekulaarisen tapahtumaketjun kautta, joita kuvaavat kromosomien epävakaus (CIN), mikrosatelliittien epävakaus (MSI) ja kasvunrajoitegeenien hypermetylaatioilmiasu (CIMP) (Issa 2008). CIN voi olla seurausta hypometylaatiosta, kun taas MSI viittaa DNA:n kahdentumisvirheiden korjauksen (mismatch repair) puutteellisuuteen kasvainsolukossa. Tämä aiheuttaa virheiden kerääntymistä toistosekvensseihin ja lopulta syöpää. MSI havaittiin aluksi kahdentumisvirheiden korjausgeenien mutaatiosta johtuvana ilmiönä perinnöllisen ei-polypoottisen paksusuolisyövän (Lynchin oireyhtymä) yhteydessä. Vasta myöhemmin todettiin, että erityisesti MLH1-geenin säätelyalueen alleeliparin metylaatio voi johtaa samaan lopputulokseen 15 %:ssa sporadisista paksusuolisyövistä (Wong ym. 2007). Noin puolessa CIMP-tapauksista on myös MSI (jolloin MLH1 on yksi metyloituneista geeneistä), ja loput ovat mikrosatelliittien suhteen stabiileja (MSS) (Wong ym. 2007).

Paksusuolisyövän kehitystä tutkittaessa on pystytty osoittamaan, että metylaatiomuutosten puhkeaminen ja eteneminen tapahtuvat erityisissä paikoissa genomissa ja juuri tietyssä syövän etenemisen vaiheessa. DNA-metyylitransferaasi DNMT3B:n pitoisuus suurentuu normaalikudoksen muuttuessa polyypiksi ja edelleen syöväksi. DNMT3B:n aktiivisuuden kasvu kulkee yhdessä epigeneettisten muutosten kanssa, mikä voi merkitä sitä, että DNMT3B on syynä näihin muutoksiin (Ibrahim ym. 2011).

Myös O6-metyyliguaniini-DNA-metyylitransferaasin (MGMT) ilmentymismuutoksia on löydetty jo suolen normaalilta limakalvolta. MGMT on DNA:ta korjaava proteiini, joka suojaa ihmisen genomia poistamalla mutageenisia metyyliryhmiä O6-guaniinista. Jos metyyliryhmää ei poisteta, O6-guaniini luetaan virheellisesti adeniinina, jolloin se pariutuu tymiinin kanssa DNA:n kahdentuessa ja voi tällöin aiheuttaa mutaation syövälle altistavissa geeneissä (kuten P53:ssa ja KRAS:ssä). DNA:n kahdentumisvirheiden korjausmekanismi havaitsee väärin pariutuneen O6-metyyliguaniinin, mutta sekään ei pysty korjaamaan virhettä kunnolla, jolloin DNA:n kaksoisjuoste hajoaa ja solu joutuu apoptoosiin. MGMT:n inaktivaatio, jonka tavallisena syynä on geenin säätelyalueen metylaatio, voi siten laukaista solujen muuntumisen syöpäsoluiksi kahden vaihtoehtoisen reitin kautta. Ensinnäkin se voi aiheuttaa mutaation KRAS-geenissä, jolloin MSS-tyypin solut muuttuvat pahanlaatuisiksi. Toiseksi se voi lisätä sellaisten solujen valintaa, joissa myöskään DNA:n kahdentumisvirheiden korjaus ei toimi, jolloin seurauksena on MSI-tyyppinen paksusuolisyöpä (Svrcek ym. 2010).

Tähän asti paksusuolisyöpää on hoidettu lähinnä yhtenä sairautena, vaikka sairauden tyypit ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi CIMP(+)-MSS-ilmiasu korreloi huonoon ennusteeseen (Wong ym. 2007). Myös vaste erilaisiin hoitoihin vaihtelee syöpätyypeittäin. Jos esimerkiksi KRAS on mutatoitunut, setuksimabi tehoaa heikommin kuin muissa syöpätyypeissä. Tulevaisuudessa eri paksusuolisyöpien tarkka molekulaarinen profilointi tulee olemaan tärkeää yksilöllisen hoitomuodon valitsemiseksi kullekin potilaalle (Issa 2008).

Epimutaatiot

Kasvaimen alkuna toimivassa solussa geenivirhe (mutaatio) tai epigeneettinen muutos (epimutaatio) voi aiheuttaa kasvunrajoitegeenin yhden alleelin inaktivaation, jota DNA:n metylaatio voi täydentää hiljentämällä toisen alleelin. Tällöin Knudsonin kahden iskun hypoteesi toteutuu ja geeni vaimentuu kokonaan (Wong ym. 2007). Metylaatio voi vaimentaa molemmatkin alleelit (esim. MLH1-geenin alleeliparin metylaatio). Äskettäin on saatu viitteitä siitä, että tietyt alttiusgeenit, kuten DNA:n korjausgeenit, voivat olla hypermetyloituneita jo synnynnäisesti, jolloin kyseinen geeni on metyloitunut yksilön kaikissa tai ainakin useimmissa normaaleissa soluissa. Lynchin oireyhtymän kaltainen taudinkuva, johon liittyy lisääntynyt paksusuolisyövän ja muidenkin syöpien riski, voi aiheutua kahdentumisvirheiden korjausgeenin synnynnäisestä epimutaatiosta noin 10 - 40 %:ssa tapauksista, joissa rakenteellista geenivirhettä ei löydy (Morak ym. 2008, Gylling ym. 2009, Niessen ym. 2009). Synnynnäisen epimutaation perinnöllisyydestä on ristiriitaisia havaintoja. Vaikka metylaatio epialleelissa näyttäisi usein purkautuvan sukusolujen kehityksessä, joissain tapauksissa epimutaation periytymistä seuraavalle sukupolvelle ei voi sulkea pois (Morak ym. 2008). Tämä vaihtelevuus on otettava huomioon epimutaatiosukujen perinnöllisyysneuvonnassa.


Histonimodifikaatiot syövässä ja kantasolumalli

Histonit ovat DNA:ta kromatiiniksi pakkaavia proteiineja, joiden hännät muokkautuvat kemiallisesti (mm. asetylaatio, metylaatio, fosforylaatio, ubikitinaatio) translaation jälkeen. Histonien häntien modifikaatioilla on tärkeä rooli kromatiinin aktiivisuuden säätelyssä, ja ne voivat muuttaa inaktiivisen tiukasti pakatun kromatiinin avoimeksi ja aktiiviseksi tai toisinpäin (Wong ym. 2007). Siten ne vaikuttavat DNA:n jakautumiseen ja korjaukseen sekä geenien luentaan. Tietynlaiset histonien modifikaatiot ovat runsaita aktiivisen kromatiinin alueella, kun taas toisenlaiset ilmenevät useammin vaimentuneen kromatiinin alueella (Esteller 2008). Histoneille tapahtuu syövässä sekä laajoja että geenispesifisiä muutoksia (McCabe ym. 2009).

Epigeneettisten muutosten ilmeneminen jo syövän aikaisessa vaiheessa tukee kantasolumallia ja tarkoittaa, että epigeneettiset muutokset tapahtuvat syöpäkudoksen kantasoluissa; nämä muutokset määräävät ennakolta geneettisten tapahtumien luonteen (Wong ym. 2007). Sikiön aikaisissa monikykyisissä kantasoluissa ei esiinny DNA:n metylaatiota, vaan histonien bivalentit aktivoivat ja repressoivat merkit ohjaavat kantasolujen säätelyä. Vastaavissa monikykyisissä pahanlaatuisissa soluissa, jotka on eristetty itusolukasvaimista, esiintyy myös muunlaisia vaimentavia muutoksia. Aktivoiva merkki on histoni H3:n lysiini 4:n dimetylaatio ja repressoiva merkki on histoni H3:n lysiini 27:n trimetylaatio. Tutkijat uskovat, että samanlaiset muutokset kasvunrajoitegeenien histonimerkeissä esiintyvät sekä sikiön kantasoluissa että syövän kehityksen eri vaiheissa. Syövän kantasoluissa esiintyy lisäksi kaksi muuta vaimentavaa histonimerkkiä: histoni H3:n lysiini 9:n dimetylaatio ja trimetylaatio (Balch ym. 2007).

Mikro-RNA:t syövässä

Mikro-RNA:t (miRNA) ovat noin 22 nukleotidia pitkiä ei-koodaavia RNA:ita, jotka osallistuvat geenien säätelyyn pariutumalla emästen komplementaarisuuden mukaisesti niiden kohdelähetti-RNA:n (mRNA) kanssa. Seurauksena tästä mRNA hajoaa tai translaatio estyy. Mikro-RNA:iden ilmentyminen on tarkan säätelyn alaista, sillä niillä on tärkeitä säätelytehtäviä solujen jakautumisessa, apoptoosissa ja erilaistumisessa (Esteller 2008). Mikro-RNA:t toimivat säätelijöinä myös kantasolujen uusiutumisessa ja erilaistumisessa. Tämä viittaa siihen, että miRNA:t ovat tärkeitä oikeanlaiselle kantasolujen toiminnalle ja ylläpidolle (Hatziapostolou ja Iliopoulos 2011).

Keskeisten säätelyroolien takia miRNA:t ovat tärkeitä syövän synnyssä ja kehityksessä (Wahid ym. 2010), ja miRNA-molekyylien ilmentymisprofiilien on havaittu eroavan toisistaan normaalin ja kasvainkudoksen välillä sekä erilaisten kasvaintyyppien välillä (Esteller 2008). Normaalista poikkeavaan miRNA:n ilmentymiseen syövässä on monta eri syytä, kuten transkriptionaalinen säätelyn heikkeneminen, mutaatiot, DNA:n kopioluvun poikkeamat ja virheet miRNA-koneiston toiminnassa. Myös epigeneettiset muutokset, kuten DNA:n metylaatio ja histonien modifikaatiot, ovat joskus syynä miRNA:n epänormaaliin ilmentymiseen.

Jotkin niin sanotut epi-RNA:t säätelevät keskeisiä epigeneettisiä geenejä. Tällaisia ovat DNA:han metyyliryhmiä lisäävien DNA-metyylitranferaasien (DNMT) ja histoneista asetyyliryhmiä poistavien histonideasetylaasien (HDAC) geenit. Tällaisten epi-miRNA:iden säätelyn heikkeneminen voi johtaa DNA:n metylaation lisääntymiseen (Hatziapostolou ja Iliopoulos 2011).

Epigeneettiset muutokset bio-merkkeinä diagnostiikassa, ennus-teessa ja hoidon tehon arvioinnissa

Syövän aikainen havaitseminen ja riskien arviointi ovat ensisijaisen tärkeitä syöpähoidon onnistumisen kannalta. Ideaalisten tuumorimerkkien tulisi olla erittäin herkkiä ja spesifisiä ja niiden tulisi esiintyä kohtalaisina määrinä, jotta minimaalisetkin muutokset voitaisiin havaita perifeerisistä näytteistä (Gal-Yam ym. 2008). Parhaita tuumorimerkkejä ovat normaalista poikkeavalla tavalla metyloituneet geenit ja virheellisesti ilmentyvät miRNA:t. Nämä muutokset on mahdollista havaita heti ensimmäisten syöpään liittyvien muutosten ilmentyessä pienistä näytemääristä, nopeasti ja kohtuullisilla kustannuksilla (Maradeo ja Cairns 2011).

Tässä katsauksessa on jo kuvattu, kuinka globaalit epigeneettiset profiilit voivat osoittautua hyödyllisiksi kudosalkuperän määrittämisessä, kasvainten alaluokituksessa ja taudinkulun määräämisessä. Muutokset miRNA-molekyylien ilmentymisessä ja niiden havaitseminen kehon nesteistä saattaa olla tehokkaampaakin kuin metyloituneiden geenien tunnistaminen, sillä jokainen syöpäsolu sisältää satoja tai jopa tuhansia kopioita tiettyä miRNA:ta mutta vain yhden tai muutamia (aneuploideissa soluissa) metyloituneen geenin alleeleja. Mikro-RNA:t ovat lisäksi huomattavan stabiileja, joten niiden käsittely on suhteellisen vaivatonta (Maradeo ja Cairns 2011). Kasvunrajoitegeenien hypermetylaatio ja DNA:n hypermetylomiprofiilit voivat ennustaa taudinkulkua (Esteller 2008).

DNA:n metylaatiota voidaan hyödyntää arvioitaessa tietynlaisen kasvaimen vastetta syövän lääkehoitoon, ja näin ollen potilaalle voidaan löytää heti parhaiten sopiva hoitomuoto (Toyota ym. 2009). Kenties parhaana esimerkkinä on metyloituneen MGMT:n toimimattomuus glioomissa, jolloin solut ovat kyvyttömiä korjaamaan syövän lääkehoidossa käytettävien alkyloivien aineiden aiheuttamaa DNA:n tuhoa. Niinpä kasvain on erityisen herkkä syöpälääkkeille (McCabe ym. 2009). Lisäksi, kuten aiemmin mainittiin, osassa paksusuolisyövistä DNA:n kahdentumisvirheiden korjausgeeni MLH1 on metyloitunut. Tiedetään, että nämä kasvaimet eivät ole yhtä aggressiivisia kuin muuntyyppiset paksusuolisyöpäkasvaimet, mutta ne ovat myös resistenttejä solunsalpaajille (5-fluorourasiili, sisplatiini). Myös CIMP(+) merkitsee usein resistenssiä syöpälääkkeille (Kodach ym. 2011).
Epigeneettisten muutosten käyttö syövän hoidossa

Toisin kuin geneettiset mutaatiot, epigeneettiset modifikaatiot ovat korjautuvia, joten vaimentuneet kasvunrajoitegeenit on mahdollista aktivoida lääkkeiden avulla. DNA:n metylaatiota poistavia eli demetyloivia lääkkeitä (5-atsasytidiini ja 5-atsa-2'-deoksisytidiini eli desitabiini) jo käytetään myelodysplastisen oireyhtymän ja leukemian hoidossa. Toistaiseksi näitä lääkkeitä ei ole kuitenkaan onnistuttu hyödyntämään kiinteiden kasvainten hoidossa pääasiassa sen vuoksi, että kuljetus kohdekudokseen on ratkaisematta (Esteller 2008). Histonideasetylaasin estäjä (vorinostaatti) on hyväksytty ihon T-solulymfooman hoitoon. Histoniasetyylitransferaasien ja histonimetyylitransferaasien estäjiä vasta testataan, eikä niitä ole vielä kliinisessä käytössä (Mai ja Altucci 2009).

Epigeneettisten lääkkeiden vaikutukset eroavat toisistaan, mutta yleisesti vaste lääkkeeseen ilmenee vasta pidemmän ajan kuluttua. Osa potilaista ei saa minkäänlaista terapeuttista vastetta DNA:ta demetyloiviin aineisiin ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, minkä jälkeen potilaan tila kuitenkin paranee, kun hoitoa jatketaan. Lääkkeiden haittavaikutukset ovat myös erilaisia, ja sytotoksiset haittavaikutukset, kuten hiustenlähtö, ripuli ja munuaisten vajaatoiminta, ovat harvinaisia metylaatiota poistavia aineita käytettäessä. On myös havaittu, että vaste epigeneettisiin lääkkeisiin on paras silloin, kun potilasta ei ole hoidettu vielä muilla lääkkeillä eikä potilaalle ole siten syntynyt lääkeresistenssiä (Gal-Yam ym. 2008).

Yhdisteet, jotka poistavat metylaatiota kasvunrajoitegeeneistä ja indusoivat solujen erilaistumista mutta joilla ei ole toksisia haittavaikutuksia, voisivat tarjota mielenkiintoisen vaihtoehdon syövän hoitoon. Esimerkiksi statiinit ovat turvallisina pidettyjä kolesterolia vähentäviä lääkkeitä, mutta lisäksi niiden käytön on havaittu pienentävän useiden eri syöpien riskiä, esimerkiksi vaaraa sairastua paksusuolisyöpään. Statiinihoito estää DNA-metyylitransferaasia, jolloin syövän kehittymisen kannalta tärkeiden kasvunrajoitegeenien hypermetylaatio lievittyy ja syövän kehittyminen estyy. Se myös lisää heikosti erilaistuneiden syövän kantasolujen erilaistumista, mikä tekee näistä kantasoluista alttiimpia syövän lääkehoidossa käytettäville yhdisteille (5-fluorourasiili) ja tehostaa syöpälääkkeiden vaikutusta. Statiinihoitoa voitaisiin mahdollisesti hyödyntää erityisesti CIMP-ilmiasun paksusuolisyövän hoidossa (Kodach ym. 2011).

Koska miRNA:t ovat mukana säätelemässä useita erilaisia prosesseja nisäkkäiden soluissa, ne ovat lupaavia terapeuttisia kohteita. Eläinmalleissa on pystytty osoittamaan, että epänormaalien miRNA-pitoisuuksien palauttaminen normaaleiksi voi pienentää kasvainta tai jopa kokonaan poistaa sen. Onkogeeneinä toimivien miRNA-molekyylien ylituotantoa vastaan voidaan kohdistaa anti-miRNA-oligonukleotideja, jotka vähentävät kyseisen onkogeeninä toimivan miRNA:n tuotantoa. Useita esikliinisiä ja kliinisiä kokeita on aloitettu, jotta miRNA-peräiset lääkkeet saataisiin tulevaisuudessa kliiniseen käyttöön (Maradeo ja Cairns 2011). Vaikka epigeneettisellä terapialla on tärkeitä etuja verrattuna tavanomaisiin rationaalisiin syöpälääkkeisiin (jälkimmäiset keskittyvät lähinnä onkogeenien hillitsemiseen, kun taas kasvunrajoitegeenien aktiivisuuden palauttaminen ei yleensä ole mahdollista), toistaiseksi epigeneettinen hoito sisältää myös monia huolenaiheita, jotka liittyvät ennen muuta lääkkeiden epäspesifisyyteen (Issa ja Kantarjian 2009).

Lopuksi

Epigeneettisen järjestelmän toiminta on ratkaisevan tärkeää yksilönkehityksessä sekä myöhemmän terveenä pysymisen tai sairastumisen kannalta. Epigeneettiseen epidemiologiaan liittyviin kysymyksiin vastaamiseksi tarvittaisiin tehokkaampia ja taloudellisempia menetelmiä, jotka mahdollistaisivat populaation laajuisen epigeneettisen profiloinnin. Huomattavaa parannusta tähän voidaan odottaa, kun pystytään tehokkaasti yhdistämään mikrosiruihin perustuvat menetelmät seuraavan sukupolven sekvensointiteknologian kanssa. Näiden uusien menetelmien avulla voidaan tulevaisuudessa arvioida geneettisen vaihtelun ja epigeneettisen vaihtelun sekä sairauden yhteyttä samanaikaisesti.

Epigeneettisten muutosten varhainen ilmaantuminen, yleisyys ja korjaantuva luonne ovat vauhdittaneet niiden hyväksikäyttöä biomerkkeinä sekä jouduttaneet epigenomia muokkaavien lääkkeiden kehitystä. Epigeneettisen terapian tarkoitus on purkaa syövässä vaikuttavat epigeneettiset poikkeavuudet ja palauttaa normaali epigenomi. Kehitystyö on kuitenkin vasta aluillaan, ja tarvitaan vielä parempaa käsitystä siitä, miten geneettiset ja epigeneettiset tekijät yhdessä vaikuttavat geenien ilmentymisen muutoksiin, jotta syövän kehitykseen johtavat muutokset pystyttäisiin korjaamaan tehokkaasti mutta samalla riittävän spesifisesti.

* * *

Kirjoittajien oma epigenetiikan alan tutkimustyö saa rahallista tukea mm. Euroopan tutkimusneuvostolta (FP7-ERC-232635, Epigenome and Cancer Susceptibility).
ANNI TIEVA, FM, tohtorikoulutettava
PÄIVI PELTOMÄKI, LKT, biolääketieteellisen syöpätutkimuksen professori
Lääketieteellinen genetiikka, Haartman-instituutti


Muokannut: Risto Koivula , 12/8/2013 1:07:26 PM
Risto Koivula
08.12.2013 13:20:57
374585

Epigeenisyyden mekanismeja

Täällä löytyy uuden tiedesupervallan (joka suhtauu "eurotieteen" katastrofiin kuin USA 30-luvulla) lippulaivayliopiston esitys, josta näkee heiti päältäkin, että se on seikkaperäinen ja varmasti oikeilla jäljiä, veikkei kieltä osaakaan...

ANÁLISE COMPARATIVA DAS DISTRIBUIÇÕES. ESPACIAIS DE MOLÉCULAS ENVOLVIDAS. NA MIGRAÇÃO ANÁLISE COMPARATIVA DAS DISTRIBUIÇÕES. ESPACIAIS DE MOLÉCULAS ENVOLVIDAS.

Tosin tämä koskee rotan aivosypiä, ja juuri nuo aineet poikkeavat kaikkein eniten ihmislajien (myös mm. neandertalilaisen, sekin on onnistuutu tutkimaan) ja kaikkien muiden nisäkkäiden välillä.

Muita juttuja aiheesta:

Freeing the Brainfrom the Perineuronal Net

You can’t teach an old dog new tricks, or can you? On page 1248 of this issue, Pizzorusso et al.(1) provide new data indicating that the brain of an adult animal can be persuaded to respond like a young brain to changes in visual ex- perience. They use an enzyme known as chondroitinase ABC to alter the biochemical composition of the perineuro- nal net that surrounds neurons in the visual cortex. Degrading the glycosaminoglycan components of this perineuro- nal net restores the ability of cortical neurons to alter their synaptic connections. Normally, neurons in the visual cor- tex of rats only retain their plasticity for 4 to 5 weeks after birth, before the perineuronal net matures. Remarkably, injecting chondroitinase ABC into the visual cortex of adult rats restores this plasticity.

The visual cortex receives two images of the world, one from each eye. The images are combined in the binocular zone of the cortex, which makes up most of the visual cortex in humans and a smaller component in rats because their eyes lie on either side of the head. But if one eye is forcibly closed early in development (monocular depri- vation), the open eye takes over control of the binocular zone (2). At the cellular level, this means that neurons that would have developed connections to both eyes lose synaptic input from the closed eye and gain synaptic input from the open eye, a process called ocular dominance plasticity.

Losing vision in one eye during the critical period can have serious consequences because once the critical period of development has ended, the synaptic inputs to the neurons are set. Consequently, neurons that do not respond to the closed eye will not regain connections from the closed eye if it is reopened, and the individual remains blind in that eye. In humans, the critical period for vision is about 7 to 8 years, although some visual problems such as astig- matism can lead to permanent deficits in vision if not corrected by 2 years of age (3). Clearly, a procedure that could reestablish the plasticity of brain neurons at later ages would hold great therapeutic promise and would also yield further insights into the molecular mechanisms responsible for brain plasticity.

Pizzorusso et al. (1) restore plasticity by dissolving part of the perineuronal net that surrounds neuronal cell bodies and their extensions (proximal dendrites) in the brain. The perineuronal net is composed of a diverse set of macro- molecules (4). Many of these are chondroitin sulfate proteoglycans (CSPGs) that broadly fall into three classes: (i) the lecticans or hyalectans (5), which include aggrecan, versican, neurocan, and brevican; (ii) matrix-associated proteoglycans such as phosphacan; and (iii) cell surface proteoglycans such as neuroglycan C, NG2, and a recep- tor protein tyrosine phosphatase isoform related to phosphacan. CSPGs undergo heterophilic interactions with other matrix molecules to link the net in various ways (see the figure). Matrix glycoproteins such as tenascins link CSPGs to each other and to cell surface molecules via the CSPG chondroitin sulfate side chains. Hyaluronan, an important matrix component, can also link some CSPGs (the lecticans) to one another via their globular hyaluronan-binding domains at their amino termini.

The CSPG side chains are phenomenally hydrated because they are composed of polyanionic polysaccharides (gly- cosaminoglycans) and they therefore keep the phospholipid membranes of neurons apart and occupy large amounts of extracellular space at the same time. Much of the perineuronal net structure is bl own away by the bacte- rial enzyme chondroitinase ABC, which attacks the CS glycosaminoglycan side chains, preventing CSPG–matrix glycoprotein interactions.

However, chondroitinase ABC also degrades hyaluronan, thus destroying the macromolecular aggregation of the lectican CSPGs via their globular amino-terminal domains. Consequently, after chondroitinase ABC digestion of the perineuronal net, neurons should be able to interact with one another more freely in the absence of the extracellu- lar matrix, and neuronal processes such as axons and dendrites should be able to grow more freely into the extra- cellular space. Dendritic spines are small protrusions on the dendrites of neurons that are known to grow and retract even in adults (6) and are the principal sites where excita tory synapses form. It is plausible that spine turnover is facilitated in the absence of a perineuronal net. In this environment, new synapses could form and old synapses break, resulting in a reestablishment of neuronal plasticity. Two pieces of evidence support this idea. First, spine motility is increased when sensory inputs are manipulated to induce plastic changes in the cortex.

Second, extracellular matrix molecules gradually increase in extent and complexity during development, and several key components correlate with the end of the critical period of neuronal plasticity (1,7).It is less clear how the Pizzo- russo et al. study fits in with other attempts to restore the critical period. More than a decade ago, Muller and Best restored plasticity in the adult cat visual cortex by injecting immature astrocytes (a type of glial cell) into cat brain (8). It would be of interest to know whether this treatment affected the extra-cellular matrix of the cortex.

Some components of the perineuronal net are manufactured by glial cells, for example, NG2, phosphacan, versican, and glycosylphosphatidylinositol (GPI)–linked brevican.

Interestingly, immature glial cells elaborate larger extracellular matrices than do mature glial cells (9). The extracel- lular matrix in the developing brain is more permissive for growth, but it is not known whether the injected immature astrocytes (8) altered the extracellular matrix to a growth-permissive form in the adult cat. If they did, it would help to explain how injecting immature astrocytes restored plasticity. Future experiments are likely to explore the nature of the perineuronal net and examine its properties in more detail.

A number of useful enzymes already exist to do this, including that used by Pizzorusso et al. For example, whereas chondroitinase ABC removes CS side chains of CSPGs and degrades hyaluronan, the enzyme streptomyces hyal- uronidase could be used to specifically degrade hyaluronan alone. This would only affect the macromolecular ag- gregation of lecticans in the perineuronal net, leaving the CS side-chain interactions via tenascin intact.

Unfortunately, all of the chondroitinases that degrade CS also degrade hyaluronan (10). But some specificity could be achieved with keratanases, which degrade keratan sulfate glycosaminoglycans on phosphacan and aggrecan in the perineuronal net without affecting hyaluronan. Experimenting with different enzyme combinations will enable exploration of the properties of the perineuronal net that permit and restrict plasticity.

From a therapeutic viewpoint, it will be important to elucidate whether chondroitinase treatment facilitates invasion of the cerebral cortex by glial tumor cells, a possible detrimental side effect of restoring plasticity. It has been shown that catabolism of a brevican CSPG (called BEHAB) in the brain facilitates glial tumor invasion of cortical tissues (11). The time course over which chondroitinase treatment affects the perineuronal net also will be a critical factor in attempts to increase plasticity. It takes at least 8 weeks for the perineuronal net to reestablish itself after a single chondroitinase injection (12), which might be a useful time period during which to restore plasticity. Clearly, the road to a useful therapy for enhancing neuronal plasticity in the brain is long, but Pizzorusso and colleagues are among those who have taken the first crucial step.

References

1. T. Pizzorusso et al., Science 298, 1248 (2002).
2. T. N. Wiesel, D. H. Hubel, J. Neurophysiol. 26, 1003 (1963).
3. N. W. Daw, Visual Development (Plenum, New York, 1995), chap. 9.
4. A. Oohira et al., Arch. Biochem. Biophys. 374,24 (2000).
5. R. V. Iozzo, Annu. Rev. Biochem. 67, 609 (1998).
6. B. Lendvai, E. A. Stern, B. Chen, K. Svoboda, Nature 404, 876 (2000).
7. S. Hockfield, R. G. Kalb, S. Zaremba, H. Fryer, Cold Spring Harbor Symp. Quant. Biol. 55, 505 (1990).
8. C. M. Muller, J. Best, Nature 342, 427 (1989).
9. M. Maleski, S. Hockfield, Glia 20, 193 (1997).
10. See http://www.acciusa.com/seikagaku/products/product.asp?catalog=100740-1.
11. C. L. Nutt et al., Neuroscientist 7,113 (2001).
12. G. Bruckner et al., Exp. Brain Res. 121, 300 (1998)"

Http://tampere.vapaa-ajattelijat.fi/pakanasanomat/2002-4/sokerit.htm


Muokannut: Risto Koivula , 12/8/2013 3:15:16 PM
sherlocker
02.01.2014 20:01:41
375115

Jumalankieltäminen

Kiitos!

[q=374578][q=3[/q]
Koneet eivät kuitenkaan ihmistä ohita. Siiten jo ihminen saisi vuorovaikutuksen aikaan muihin kosmisiin sivilisaatiohin, materian yhteiskunnallinen emergenssitaso voitaisiin ylittää. Ehdottoman mahdotonta periaatteelisesta kannata materian ominaisuuksien puolesta sen ei pitäisi olla. Hyviä kysmyksiä! inä olet taitava keskustelija!
Juha Keränen
02.01.2014 21:27:20
375124

Antipavlovismia

Lainaus: sherlocker, 05.12.2013 23:50:17, 374565
Lainaus: Risto Koivula , 04.12.2013 01:03:44, 374549
Ja eikös vain "Aina valpas" puoskarallari-Hesarikin jo töräyttänyt aivopierun eteenpäin! (Nyt se vaan mini sitten jo "(AIDOSTI) KENEETTISEN" eikä "epigeneettisen muistin" kautta....

http://www.hs.fi/tiede/a1385958970393?jako=45e0c8549a3d396d5eb873f5a604d1aa&ref=fb-share


Elätkö pysähtyneisyyden aikaa siinä mielessä että uskot marxilais-aristoteleelisesti että
maailma on teleologinen jatkumo ja ihminen nykytilassaan on sen huipentuma?

Ihminen on se tasapainotila, jota kohti maailma on alusta alkaen deterministisesti kehittynyt ja tämä loppu on vain pavlovilaista tuunausta?


Jatkan kyselyä minäkin.

Siis fasistinen pseudotiede estää ihmistä kehittymästä täydelliseksi neuvostoihmiseksi ja kommunismin paratiisin saapumisen maan päälle?

Pavlov on pyhä siksi, että pavlovismi esittää ihmisen tyhjänä tauluna, johon ehdollistumisen kautta koko persoona piirretään.
Muutama polvi oikeaoppista kasvatusta ja kommunistinen ihanneihminen on saavutettu?

Vinoon kasvanut ihminen myös voidaan uudelleenkouluttaa hyväksi, omaksi ja yhteiskunnan parhaaksi, kuten
Neuvostoliitossa ja Kiinassa tehtiin, Pohjois-Koreassa tehdään edelleen?
Kiina lienee jo kapitalismin ja fasismin hapattama?

Lenin(myös Stalin?) oli hyvässä vauhdissa, mutta vaskistinkätyrit vesittivät homman?

Jos luonteenpiirteet ja käyttäytyminen olisivat osittainkin periytyviä, olisikin neuvostoihmisen luominen mahdotonta?

Erityisesti altruismi ja myötätunto ovat ominaisuuksia, joiden on muovauduttava ehdollistumisen kautta?
Muu olisi antipavlovismia joka ei sovi marxilais-leniniläiseen ihmiskäsitykseen?


Muokannut: Juha Keränen, 1/2/2014 10:13:49 PM
Risto Koivula
03.01.2014 13:23:25
375166

Antipavlovismia

Lainaus: Juha Keränen, 02.01.2014 21:27:20, 375124
Lainaus: sherlocker, 05.12.2013 23:50:17, 374565
Lainaus: Risto Koivula , 04.12.2013 01:03:44, 374549
Ja eikös vain "Aina valpas" puoskarallari-Hesarikin jo töräyttänyt aivopierun eteenpäin! (Nyt se vaan mini sitten jo "(AIDOSTI) KENEETTISEN" eikä "epigeneettisen muistin" kautta....

http://www.hs.fi/tiede/a1385958970393?jako=45e0c8549a3d396d5eb873f5a604d1aa&ref=fb-share


Elätkö pysähtyneisyyden aikaa siinä mielessä että uskot marxilais-aristoteleelisesti että
maailma on teleologinen jatkumo ja ihminen nykytilassaan on sen huipentuma?

Ihminen on se tasapainotila, jota kohti maailma on alusta alkaen deterministisesti kehittynyt ja tämä loppu on vain pavlovilaista tuunausta?


Jatkan kyselyä minäkin.

Siis fasistinen pseudotiede estää ihmistä kehittymästä täydelliseksi neuvostoihmiseksi ja kommunismin paratiisin saapumisen maan päälle?

Se estää ihmisen kehittymästä ylipäätään yhtään mihinkään, jos se "saa päättää". Jos se ei tee niin tahallaan, niin sitten se tekeen niin "vahingossa sillä, missä "saa vallan".

Lainaus
Pavlov on pyhä siksi, että pavlovismi esittää ihmisen tyhjänä tauluna, johon ehdollistumisen kautta koko persoona piirretään.

Pavlov ei esitä "ihmistä tyhjänä tauluna", sillä hän on myös ehdottomien refleksien tieteellinen kuvaaja. Tuohon kuvaamiseen kuuluu rajankäynti ehdollisten refleksien suuntaan. Tuon rajankäynnin on Fields nyttemmin vienyt neurofysiologiselle mekanismitasolle. Kaikki ihmisen toiminta vaikuttaa ehdollistumalla hänen persoonnansa, ei suinkaan pelkästään sellainen, mikä on mineomaisesti optettua. Se mikä on tyhjä talu on ihmisen tietoinen tajunta ja siitä automitisoitunut sen osa alitajunta. Ehdottomat refleksit eivät ole tajuntaa ollenkaan. Vaan ne ovat sellsita mukä tiedodteaan (jos tiedostetaan):

Lainaus
Muutama polvi oikeaoppista kasvatusta ja kommunistinen ihanneihminen on saavutettu?

Älä multa kysy! En ole maininnut mistään sellaisesta tavuakaan. kaikkeen kuitenkin kasvatetaan, myös "kapitalisti- seksi ihanne-ihmiseksi" (joka tosin ei taida varsinaisesti tuottaa mitään hyödyllistä (ja saattaa joskus etää muitakin tuottamasta...), että ihan kaikki eivät mitenkään voi olla sellaisia...

Lainaus
Vinoon kasvanut ihminen myös voidaan uudelleenkouluttaa hyväksi, omaksi ja yhteiskunnan parhaaksi, kuten
Neuvostoliitossa ja Kiinassa tehtiin, Pohjois-Koreassa tehdään edelleen?

Kiina lienee jo kapitalismin ja fasismin hapattama?

Älä taaskaan kysy multa! (Suomi sitä ainakin on...)

Lainaus
Lenin(myös Stalin?) oli hyvässä vauhdissa, mutta vaskistinkätyrit vesittivät homman?

ainakin yrittivät panna puoln maailmaa ja sen asukkaat poroksi.

Lainaus
Jos luonteenpiirteet ja käyttäytyminen olisivat osittainkin periytyviä, olisikin neuvostoihmisen luominen mahdotonta?

Ei millään muotoa. Mutta se asia ei mua kinnostaa. (Sherlockeria se voi kiinostaa, koska hän on kasvatustieteilijä.)

Lainaus
Erityisesti altruismi ja myötätunto ovat ominaisuuksia, joiden on muovauduttava ehdollistumisen kautta?

Kyllä.

Lainaus
Muu olisi antipavlovismia joka ei sovi marxilais-leniniläiseen ihmiskäsitykseen?

Ainakaan "geenimoraali" tai esimerkiksi "geeniperhe" eivät istu, vaikka ei perhettä saati moraalia missään tapauksessa "vastustetakiaan", jos sitä luulet! Ne ovat sellaisia, joihin pitää kasvattaa.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/12/oliko-lenin-objektiivinen-idealisti-vai-dialektinen-materialisti

http://hameemmias.vuodatus.net/muokkaa/artikkeli/5278727b8464da2634000018

Intian sikäläien "THL" on muuten pistänyt peilineurooni-Ramachandranin porukat mustalle listalle, mistä jotkut ovat raivoissaan ja väittävät "hallituksen ajavan lääkärit pois Intista"...

http://www.doctorshangout.com/profiles/blogs/aiimsisation-of-indian-medical

Täällä on muuten ainoa konkreettinen muka "Pavlovin kumoaminen", mitä olen antipavlovistikirjallisuudesta löytänyt. Siinä ei kumota pavlovia, vaan behavioristi John B. Watsonia.

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2013/10/antipavlovistinen-sosiobiologia-on-pelkkaa-jarjetonta-valehtelua-ja-vaaristelya


Muokannut: Risto Koivula , 1/3/2014 1:43:23 PM